Miten musta tuntuu ihan siltä,että oon eläny tän hetken joskus ennenkin? Mun elämä on nykyään pelkkää kämpän ettimistä. Jokainen päivä,joka pitää elää ja asua samassa talossa yhden perseilevän naapurin kakaran kanssa,tuntuu pitkältä kun nälkävuosi. Mä sain melko hyvän vinkin,että ens vuonna ois vapautumassa ainakin yks potentiaalinen kämppä. Oon koittanu asennoitua siihen,että aika menee äkkiä,ja että odotus palkitaan,mutta eihän se ajatus tämmöselle hermoheikolle tyypille sovi. Mä oon tottunu aina,tai ainakin melkein aina saamaan sen mitä haluan ja mua ottaa aivosta ihan tosissaan sellanen epävarmuus. Jos vanha sananlasku pitää paikkansa,niin naapurissa on ollu melkonen hosuminen päällä,kun on kakaroita väännetty,ja mä odotan sitä päivää,ettei mun tarttis enää nähdäkkään noita tyyppejä. Totta on sekin,ettei naapureitaan voi valita,mutta tästä ei kyllä enää paljo huonompaan voi mennä,ja aika suurella varmuudella missä tahansa on ihmisen parempi kun tässä!

Ja ihan vinkkinä kaikille,että ei kannata suututtaa angstaavaa naapurin teiniä,valittamalla vaikkapa tupakoinnista rapussa. Siitä voi seurata seuraavaa:

-Kananmunia lentelee,niin rappuun oven taakse,kuin autoonkin. 

-Lasten pyöristä lähtee aina öisin ilmat. 

-Tappouhkauksia satelee,lähinnä lapsille.

-Erilaiset eritteet päätyy muualle kun pönttöön. 

-Köyhän bensatkin ne perkeleet koittaa ryöstää. 

-Ei hyvin mee!

Muuttaminen on oikeestaan aika perseestä! Mutta oon tavallaan mielessäni jo luovuttanu tän kämpän suhteen,en oo jaksanu aikoihin oikein laittaa tätä kämppää,vaikka se on ollu mulle aina tosi tärkee ja rakas harrastus. Tuntuu jotenkin ihan siltä,että tää on nyt niin nähty. Tätä mä juat meinasin,kun aiemmin kirjottelin,että en vois koskaan ostaa omaa kämppää,koska en mä siinä paria vuotta kauempaa kumminka viihtys. Yhessä kämpässä joskus asuttiin viis vuotta. Oon sitä jälkeenpäin ihmetelly itekki,että miten voi olla mahollista ees,etten kyllästyny aiemmin. Tai siis taisin mä kyllästyä,mutta ei raaskittu muka lähteä,koska omakotitalo. Jälkeenpäin on pakko sanoo,että ei se omakotitalo kyllä yhtään sen autuaammaks tehny. Kaikki makso ihan helvetisti,vesi,sähkö,jäte,jne. Joka talvi jääty putket ja sähkölaskut nousi ihan hermeettisiks ja vesivaraajaata loppu aina lämmin vesi,ennenkö kerkes persettään ees huuhteleen. Ei kiitos,enää koskaa sellasta. 

Täälä betonihökkelissä voi sentään lutata vedellä niin paljon kun huvittaa,eikä lämmöstäkään tarvi maksaa,liekö siks tää kämppä onkin kylmä kun sen kuuluisan (rasistinen ilmaus) helvetti!

Joka päivä mä toivon että jossain ois joku....joka tuntuis oikeelta....ois sellasta rakkautta ensisilmäyksellä....perhosia vatsassa.....hulluutta huumaa.... Okei,tiputaas taas maan pinnalle,ei sellasta kämppää kyllä olekkaan,mutta jos ees joku vaikka!

Kuva liittyy! 👇

​

Halleluja! Täälä mä istun pikkukakkosen puistossa lasten kanssa. En tosin leikkimässä,vaan jahtaamassa pokemoneja. Minä en tosin jahtaa,en nyt enkä tulevaisuudessa,mutta aika moni muu kyllä. En kyllä ymmärrä tämmöstä ollenkaan. Tää puisto on aivan täynnä,eikä täälä varmaan oo kauheen kiva kenenkään leikkiä. Aikuiset ihmiset täälä hilluu ja juoksee jonkun lurejen perässä. Kai ne luulee että määkin kyttään naama kii tässä ruudussa pokemoneja. Tää ilmiö on jotenkin vaan niin järjetön. Tai sit mä oon vaan niin saakelin vanha fossiili jo,etten tajua enää mistään mitään,ainakin jos lapsilta kysytään. Luojan kiitos en ite syntyny kännykkä kädessä. Leikin lapsena normaaleja lasten leikkejä,enkä jahdannut jotain virtuaalihahmoja pitkin kyliä. Jos jotain jahdattiin,niin omaa varjoo,tai naapurin poikaa,kun littaa leikittiin.

Joku täälä puistossa huusi,että jossain oli labras?pokemon ja koko helvetin puisto tyhjeni,ja jälkeen jäi vaan helvetillinen hiekkapölly. Tunsin itteni sillä hetkellä aika yksinäiseks ja samalla onnekkaaks,ettei pullukan ollu pakko lähtee juokseen yhtään mihkään. Jännä nähä,että kauan tää hölönpölö vouhotus vielä kestää. En tajunnut tän villityksen laajuutta alkuunkaan ennen tätä visiittiä täälä Tampereella. Huhhuh,ei voi oikein muuta sanoo.                                              

 

 

 

Mietinpähän tässä vaan,että tarviiko ihminen asuakseen välttämättä ihan jäätävää määrää neliöitä? Mua kiehtoo ihan hitosti sellanen ongelmien ratkasu,ja se että kuinka paljon pystyis hyvällä suunnittelulla ja tavaroiden sijoittelulla pelaamaan. Yhden kouluprokkiksen yhteydessä jouduin suunnitteleen pieneen tilaan kaiken,ja sainkin omasta mielestä 28neliöön sijotettua kaiken mahollisen,ja vieläpä aika kivasti. Mitenkään itteeni kehumatta. Kertokaa mulle kokemuksianne,voisko vähemmän olla enemmän? Voisko kuus ihmistä asua vähä tiiviimminkin? Vai tarvitaanko aina vähintään se sataneliöö,että kaikilla ois kivaa?