Halleluja! Täälä mä istun pikkukakkosen puistossa lasten kanssa. En tosin leikkimässä,vaan jahtaamassa pokemoneja. Minä en tosin jahtaa,en nyt enkä tulevaisuudessa,mutta aika moni muu kyllä. En kyllä ymmärrä tämmöstä ollenkaan. Tää puisto on aivan täynnä,eikä täälä varmaan oo kauheen kiva kenenkään leikkiä. Aikuiset ihmiset täälä hilluu ja juoksee jonkun lurejen perässä. Kai ne luulee että määkin kyttään naama kii tässä ruudussa pokemoneja. Tää ilmiö on jotenkin vaan niin järjetön. Tai sit mä oon vaan niin saakelin vanha fossiili jo,etten tajua enää mistään mitään,ainakin jos lapsilta kysytään. Luojan kiitos en ite syntyny kännykkä kädessä. Leikin lapsena normaaleja lasten leikkejä,enkä jahdannut jotain virtuaalihahmoja pitkin kyliä. Jos jotain jahdattiin,niin omaa varjoo,tai naapurin poikaa,kun littaa leikittiin.

Joku täälä puistossa huusi,että jossain oli labras?pokemon ja koko helvetin puisto tyhjeni,ja jälkeen jäi vaan helvetillinen hiekkapölly. Tunsin itteni sillä hetkellä aika yksinäiseks ja samalla onnekkaaks,ettei pullukan ollu pakko lähtee juokseen yhtään mihkään. Jännä nähä,että kauan tää hölönpölö vouhotus vielä kestää. En tajunnut tän villityksen laajuutta alkuunkaan ennen tätä visiittiä täälä Tampereella. Huhhuh,ei voi oikein muuta sanoo.