Miten musta tuntuu ihan siltä,että oon eläny tän hetken joskus ennenkin? Mun elämä on nykyään pelkkää kämpän ettimistä. Jokainen päivä,joka pitää elää ja asua samassa talossa yhden perseilevän naapurin kakaran kanssa,tuntuu pitkältä kun nälkävuosi. Mä sain melko hyvän vinkin,että ens vuonna ois vapautumassa ainakin yks potentiaalinen kämppä. Oon koittanu asennoitua siihen,että aika menee äkkiä,ja että odotus palkitaan,mutta eihän se ajatus tämmöselle hermoheikolle tyypille sovi. Mä oon tottunu aina,tai ainakin melkein aina saamaan sen mitä haluan ja mua ottaa aivosta ihan tosissaan sellanen epävarmuus. Jos vanha sananlasku pitää paikkansa,niin naapurissa on ollu melkonen hosuminen päällä,kun on kakaroita väännetty,ja mä odotan sitä päivää,ettei mun tarttis enää nähdäkkään noita tyyppejä. Totta on sekin,ettei naapureitaan voi valita,mutta tästä ei kyllä enää paljo huonompaan voi mennä,ja aika suurella varmuudella missä tahansa on ihmisen parempi kun tässä!

Ja ihan vinkkinä kaikille,että ei kannata suututtaa angstaavaa naapurin teiniä,valittamalla vaikkapa tupakoinnista rapussa. Siitä voi seurata seuraavaa:

-Kananmunia lentelee,niin rappuun oven taakse,kuin autoonkin. 

-Lasten pyöristä lähtee aina öisin ilmat. 

-Tappouhkauksia satelee,lähinnä lapsille.

-Erilaiset eritteet päätyy muualle kun pönttöön. 

-Köyhän bensatkin ne perkeleet koittaa ryöstää. 

-Ei hyvin mee!